Kuurankukkia ja kantapään kautta opittua sisua: Kun luonto ja historia opettavat pysähtymään

Vaikka olemme tässä blogisarjassa nauraneet sähkökatkoille ja poksahteleville paisuntakattiloille, totuus on se, että kaiken tämän karuuden keskellä asuu henkeäsalpaava kauneus. Talvi on parhaimmillaan jatkuvaa, pysäyttävää estetiikkaa, jota ei voi muualta löytää. Se on se syvä rakkaus lajiin, joka saa meidät jäämään tänne Pohjolan perukoille kerta toisensa jälkeen.

Mystistä valoa ja luonnon unta

Kun pakkanen kiristyy, ikkunoihin ilmestyy taideteoksia – kuurankukkia, joita mikään tekoäly tai huippudesigneri ei pystyisi mallintamaan. Aurinko viipyy matalalla, maalaten hanget mystisillä sävyillä ja tehden maailmasta niin puhtaan valkoisen, että silmiä särkee.

Kaiken kiireen ja markkinointihulinan keskellä luonto opettaa meille jotain olennaista: se nukkuu. Luonto ei suorita, se kerää voimia. Ehkä meidänkin kehomme ja mielemme kaipaisivat juuri tätä samaa lepoa, vaikka nykymaailma vaatiikin meiltä 100 prosentin tehoja vuoden ympäri.

”Ennen vanhaan” vs. Nykyajan luksus-ongelmat

Vilppulan huvilan historia on kulkenut mukanamme näinä kylminä kuukausina. Mietimme usein sitä aikaa, kun rakennus toimi kouluna. Silloin ei odotettu maalämpöpumpun heräämistä henkiin, vaan päivä alkoi pönttöuunien lämmityksellä. Oppilaat eivät istuneet valmiiseen pöytään, vaan he osallistuivat: kuorittiin perunat, kannettiin vedet ja huolehdittiin, että tupa pysyi lämpimänä.

Tämä herättää väkisinkin kysymyksen: Olemmeko me erkaantuneet elämästä?

• Me olemme tottuneet niin älyttömään mukavuuteen, että pienikin särö helppoudessa tuntuu ylivoimaiselta katastrofilta.
• Minkälainen some-myrsky nousisi, jos nykykoulussa lapset joutuisivat tarttumaan perunankuorimeen tai kantamaan halkoja?
• Silti juuri se tekeminen – se ”lisätyö” arjessa – on se, mikä pitää meidät kiinni todellisuudessa.

Sisu on uusi normaali

Kun olemme täällä tiskanneet astioita ulkosaunan vesipannun avulla ja kääriytyneet viltteihin, olemme huomanneet ihmeellisen asian: ihminen tottuu. Se, mikä aluksi tuntui sietämättömältä, onkin muuttunut uudeksi ”normiksi”. Se on sitä kuuluisaa suomalaista sisua – päätöstä siitä, että tästä selvitään, ja lopulta huomaatkin nauttivasi siitä hiljaisuudesta, jonka vain sähkötön ja kiireetön ilta voi tarjota.

Pohjolan Kajo haluaa vaalia juuri tätä yhteyttä. Emme ehkä laita vieraitamme kuorimaan tonnia perunoita (tai no, katsotaan nyt…), mutta haluamme tarjota mahdollisuuden kokea se sama aito elämä, joka on hautautunut mukavuuksien alle.

Talvi on ollut raskas, mutta se on ollut myös puhdistava. Kun nurmikko nyt vihdoin pilkistää, katsomme sitä eri silmin. Olemme hieman sitkeämpiä, hieman hiljaisempia ja huomattavasti kiitollisempia jokaisesta lämpöasteesta.